Emännästä


Täältä ruudun toiselta puolen löytyy kirjoituksia naputtelemasta vuonna 1990 syntynyt nainen, joka on halunnut koiran niin kauan kuin muistaa. Meillä ei ollut kotona lemmikkejä ollessani lapsi, mutta koirista, kissoista ja kaiken maailman elukoista olen aina tykännyt. Muutamalla kaverilla oli lemmikkejä, joita oli aina kiva seurailla ja silitellä, ja lukioikäisenä sain onnistuneesti kasvatettua pari "aquasaurusta" eli triops longicaudatusta muniviksi aikuisiksi asti. Tiesin kuitenkin aina, että kun pääsen asumaan omilleni, hankin koiran.

Leppo ei ollut ensimmäinen koirani. Kun muutin avomieheni kanssa yhteen 2010, hankimme molempien elämän ensimmäisen koiran, valkoinenpaimenkoira Rockyn. Valkkari valikoitui roduksemme aika nopeasti, miehen teki mieli vähän isompaa koiraa, jonka kanssa voisi käydä mahdollisesti juoksulenkeilläkin ja itse halusin harrastelukoiran ja valkoinenpaimenkoira näytti ihanalta. Jälkeenpäin tilannetta katsottuna olisin voinut miettiä vielä vähän pidempään rotua, muun muassa sen kokoa ja viettejä. Mutta sitä kun on nuori ja haluaa koiran, niin näin siinä käy:

Ensimmäinen tapaaminen, Rocky 4 vko.

Rocky ei ollut helppo pentu. Olin valinnut pennun enemmän ulkonäön perusteella, kuin sen perusteella että se olisi meille sopiva. Saimme avomieheni kanssa pian huomata, että koiran omistajuus ei ole helppoa, jos sattuu omistamaan itselleen vääränlaisen pennun. Oli yksinolo-ongelmaa, hihnaongelmaa ja luottamusongelmaa, puolin ja toisin. Mutta opimme toisiltamme, aloimme ymmärtää toisiamme pikku hiljaa ja kasvatimme luottamusta Rockyyn ja se meihin. Kasvattaja ja Rockyn isän omistaja olivat ihania, ja auttoivat meitä kovasti silloin kun oli hankalaa.
Kun Rocky saavutti n. 1,5 vuoden iän, suhteemme oli hyvä, ongelmista oli suurimmilta osin päästy ja elämä oli paikoin hyvinkin ihanaa palvelustahtoisen ja innokkaan nuoren koiraherran kanssa.


Mutta sitten hajotin polveni. Harrastin latinotansseja, kuuluin paikalliseen tanssiryhmään ja olimme tapahtumassa tanssimassa kokonaisen päivän. Sen päivän jälkeen polveeni sattui seistessäkin, ja kipulääkekuurin jälkeen oireiden palatessa hakeuduin ortopedille. Sain diagnoosiksi polvilumpion kondromalasian, jumppaohjeita ja jaksamistoivotuksia. Polveni ei kuitenkaan lähtenyt toipumaan jumppaohjeista huolimatta, sillä en saanut levättyä tarpeeksi. Tuleva vuosi 2012 tiesi myös lisähankaluuksia, sillä avo pääsi työharjoittelupaikkaan toiselle paikkakunnalle, jolloin Rockyn aktivointi ja liikutus olisi jäänyt kokonaan kontolleni, ja polveni terveys olisi näin ollen ollut vaarassa.
Teimme hankalimman päätöksen koskaan, ja aloimme etsimään Rockylle uutta kotia. Parempi kuin hyvä koti löytyi nuoren naisen luota Lahdesta, ja siellä Rocky nyt asustelee tälläkin hetkellä, ja on ottanut isoveljen roolin hienosti omakseen omistajan saatua vauvan. Kävimme pariin kertaan alkuvaiheessa Rockya siellä katsomassa, ja vastaanotto oli aina hyvin iloinen:

Rockylla oli kaikki hyvin.

En tiedä tuleeko meille koskaan toista valkoistapaimenkoiraa, mutta niille on aina lämmin paikka sydämessäni.

Sain kahden vuoden aikana polveni parempaan jamaan jumppaohjeiden, levon ja vesijuoksun avulla. Pystyin jopa aloittamaan juoksemisen, ilman kipuja, maan päällä! Se oli upea tunne. Päätimme siis, että uuden koiran aika voisi jo olla. Rotuvalinta tehtiin todella huolella, kysellen koiraihmisiltä roduista, jotka sopisivat meidän vaatimuksiin ja olosuhteisiin. Olin pannut merkille, että monissa valkkariperheissä oli myös corgeja, tai corgeilla saattoi olla valkoinenpaimenkoira kaverina. Niiden luonteissa on jotain samaa, erinäköisessä paketissa vaan.
Sylissä herra sinipantainen = Leppo. <3

Leppo on ollut kyllä ihan nappivalinta meille! Siltikään en tiedä olenko täysin "corgisti", eli että tulisiko meille aina jatkossa vain corgeja, tuskin... Aika näyttää mikä on seuraava koiramme, siihen asti nauttikaamme Leppoisasta menosta! :)